Kun pitäisi kirjoittaa ilmastosta, mitkään sanat eivät tunnu riittävän, sillä tarvitsemme ennen kaikkea tekoja. Teot vaativat kuitenkin mielikuvitusta, ja sitä voi ruokkia sanoilla. 

Epätoivo syntyy umpeutuvien ovien edessä, mutta uskon, että taide voi auttaa näkemään myös suljettujen ovien taakse. Taide tekee vaikeiden asioiden kohtaamisen mahdolliseksi turvallisessa muodossa, ja mahdollistaa kuvittelun kohti tulevaa. Ilmastopuheeseen tarvitaan tieteen ja aktivismin rinnalle taiteen puhetta. Meille voidaan kertoa tuhanteen kertaan niistä muutoksista, joita olisi välttämätöntä tehdä, mutta jotta tuo tieto uppoaisi kalloluun läpi ja muuttuisi toiminnaksi, tarvitaan tunnetta, tarvitaan muutoksia alueilla, joille tieto ei yllä.

Minua runous on auttanut tuntemaan uudella tavalla, ja haluan siksi jakaa otteita muutamista tuoreista teoksista. Runot voivat puhua asioista sellaisin muodoin, joita ei voi olla muualla. Ne puhuvat monin äänin ja välillä sekavasti houraillen. Runojen äärellä on tärkeä muistaa, ettei jokaista rönsyä tarvitse ymmärtää sen enempää kuin ymmärrämme tiheää metsää: voimme antaa kokonaisuuden tuntua tai polvistua tarkastelemaan ihmeellistä aluskasvillisuutta, sen pienimpiä versoja. Kokemusta ei tarvitse selittää.

Mitä ikinä tunnemmekin tuossa metsässä, emme ole sen kanssa yksin. Runoista voi löytää vertaisen äänen, joka auttaa näkemään, miten pienet asiat liittyvät suurempiin:

Ajattelen isää, Lauantain toivottuja, isää sytyttämässä hellaa pakkasaamuna,
repimässä kierrätyksestä kurkottamiaan sanomalehtiä, pienhiukkasia.
Kärpänen on herännyt puiden raoista lämmöstä. Isä poimii sen kämmenensä
uriin lepäämään.

Hanna Storm: Kanootin säilyttämisestä talven yli (2020)

Isä sytyttää tulen, kärpänen herää horroksestaan lämpöön liian varhain. Lämpö tekee hyvää ihmiselle, mutta palosta vapautuvat pienhiukkaset ja kärpäsen keskeytyneet unet näyttävät sen ristiriidan, jossa jatkuvasti elämme: se mikä tekee hyvää meille, voi olla vaaraksi muille. Näin on, vaikka emme tarkoita pahaa. Vaikka hellästi poimimme kärpäsen kämmenelle, ei se pääse enää samaan uneen takaisin.

Elämme kroonisen jännityksen vallassa. Odotamme määrittävää
hetkeä, joka ei tunnu koskaan saapuvan. Sysipimeys sakenee
vaikka juuri siitä unelmoimme erkaantuvamme. Jännite ottaa usein
jonkinlaisen muodon. Olemme kertakaikkisen tympääntyneitä
haaveisiin ratkaisusta, kadotuksesta, ja niin kyvyttömiä vaihtamaan
kurssia. Sumu juoksee ikkunoita pitkin, mutta kuinka muuttaa
sydämen virtoja? Kolme vihellystä merkkinä nousta kannelle. Joku
on puhunut vastuun tunnistamisesta, kyvystä toimia vailla
takuita. Joku on myös sanonut että salaisesta juuresta tai
Välimerestä ei voi puhua.

Anna Tomi: Huomisen vieras (2019)

Kuulun sukupolveen, joka on lapsesta asti saanut tottua synkkiin ilmastoennusteisiin ja viimeisen käänteen aikarajoihin. Samaan aikaan olemme saaneet todistaa valtaa pitävien välinpitämättömyyttä tuon kiireen edessä. Määrittävä hetki, josta Anna Tomin runo puhuu, vitkastelee vieläkin. Onneksi ilmastoaktivismi herättelee yhteiskuntia, ja tekee sitä, mihin politiikka vielä valitettavan harvoin pystyy: toiminnassa on kyse ”vastuun tunnistamisesta, kyvystä toimia vailla takuita”.

Miten voisimme toimia niin, että aiheuttaisimme mahdollisimman vähän kärsimystä? Arjen teot ovat tärkeitä, mutta jotta meidän olisi helpompi tehdä hyvin, meidän pitää ensin tuntea tekojen seuraukset. Lapsesta asti on kyllä tolkutettu tiettyjä asioita kierrätyksestä omien jälkien korjaamiseen, mutta tarvitsemme myös voimakkaampia neuvoja:

Ainetta, ainetta, muttei sitä saa ottaa kahmalollista
ei saa ojentaa kättään ja ottaa mitä tahansa houkuttelevaa, uteliaisuutta
herättävää ainetta. Ei toisen olennon kehoon kuuluvaa, ei kultaa
tai leipää, ei sortumavaarassa olevaa, herkkää ainetta
ei mitä tahansa mistä tahansa, ei saa ottaa ja siirtää
ei saa poistaa tai tuhlata.
---
Ei saa ottaa kättäni eikä kieltänikään.
Sinun hiuksistasi ei saa ottaa, pienikokoisen eläimen turkista ei saa.

Pauliina Haasjoki: Promessa (2019)

Toisen olennon kehon ja luonnon kokonaisuuden kunnioittaminen vaatii sen oivaltamista, että tekomme heijastuvat paljon kauemmas kuin osaamme edes kuvitella. Kunnioituksen opettelussa ei ole kyse siitä, että itse menettäisimme jotain vapaudestamme toimia, ottaa ja koskea. Päinvastoin: saamme itsekin kunnioituksen suoman turvan ja koskemattomuuden.

Voisimmeko taiteen läpi harjoitella empatiaa vailla selkeää kohdetta? Ajattelen lajeja, jotka kukoistavat jossain, vaikkei kukaan tiedä niistä. Eläintä, joka on kärsinyt minun takiani. Jäätikköä, joka rysähtäessään vie elämältä pohjaa. Kasveja, jotka kaiken aikaa tekevät meille ilmakehää, jotta voimme jatkaa hengittelyä.

Juuri kasveilta voisimmekin ottaa oppia. Filosofi Emanuele Coccia kirjoittaa:

”Kasveissa muotoja nimittäin syntyy tavalla, joka ei ole mahdollinen millekään muulle elolliselle olennolle. Toisin kuin korkeammat eläimet, joiden kehitys loppuu yksilön saavutettua sukukypsyyden, kasvit eivät lopeta kehittymistä eivätkä kasvamista. Kaiken lisäksi ne muodostavat läpi elämänsä sellaisia uusia elimiä ja ruumiinosia, joita niiltä on riistetty tai jotka ne ovat pudottaneet.”

Me emme kykene kasvattamaan uusia raajoja kehoomme, mutta mielemme pystyy hahmottelemaan ennennäkemättömiä rakennelmia. Sitä kautta voimme jatkaa yhdessä kehittymistä ja kasvamista. On voitava kuvitella parempaa, jotain vaikeasti hahmottuvaa ja toiveikasta. Runous tulee kuvittelun avuksi:

kirjoitan kaiken tämän, että uusi maa voisi itää ja nostaa
kukkansa nimesi alta esiin, teriöt ja terälehdet puhkoisivat
meidät piikeillään ja juurillaan ilmavammiksi
--
niin valo rääkkää olevaa esiin ikuisuuteen,
millinhauraat pikkulehdet auki avaruudessa
albumeittain järjestettyjä äänteitä, piilotettuja
äänteitä, jotka hiertävät kuvan maailmaa,
viherhiukkasia ja pakopisteitä, pilviin kätketyt
henkäykset, kuinka ne kaikuvat,
sykähtelevät ja kiertyvät alati meissä
taivaanrantaa pitkin kerran matkanneet suudelmat,
niin taittuvat ontto-otsaiset varjojen kartastot
ja kynnyksellä odottaa loistava olenta –
on alkava kolmentoista kuun
kolmiulotteinen aika

Tiina Lehikoinen: Terra Nova (2019)

Taiteen mahdollistaman kuvittelun kautta voimme pyrkiä kohti ”loistavaa olentaa”, tai vain etsiä lohtua ja yhteyttä toisiin. Suosittelen etenkin perustamaan lukupiirejä, joissa voi kirjojen äärellä kuvitella ja tuntea yhdessä.

Esseessään ”Pelastumisen mahdollisuudesta” Antti Nylén pohtii, miten ideologiset koneemme saataisiin käännettyä kohti pelastusta. Hän vertaa nykyihmistä nukkujaan, joka on havahtunut pari tuntia ennen herätystä, todennut, että aikaa vielä on, ja jatkanut uniaan. ”Mutta uni ei palaa entisenlaisena”, Nylén kirjoittaa, ”nukkuja jää epämääräiseen välitilaan valveen ja levon välille. Hän tietää, että aika on kohta lopussa, että kohta hyvä loppuu varmasti. Mutta ei ihan vielä.”

Ja muistatko, kun sanoin, 
että joskus öisin herään viereltäsi 
komeettoja rinnassa, kaikki ulottuvuudet 
sijoiltaan ja oma nimi unohduksissa 
enkä erota sinua varjostasi öisin, tässä 

kaupungissa, kun mitään ei tapahdu 
ja kuitenkin kaikki muuttuu, sattuma, 
sen harjaantunut käsi, lyö rytmiä, 
elävät olennot kantavat kuolleet olennot 
pois, olen ymmärtänyt kaiken väärin, 
tämä kaikki on minulle tuntematonta, 

ja kuitenkin sinä olit siinä, ja hymyilit, 
kerroit, ettei mitään virheitä olekaan, 
katso, olet vain höyhen, älä luule 
ilmaa omaksesi, ei mikään ole koskaan oikein, 
ja miksi sinä leikkasit tämän tyhjyyden auki, 
valutit tiedottomuuden meistä pois?

Pauli Tapio: Varpuset ja aika (2017)

Niin kuin lämpöön havahtunut kärpänen, meidätkin on herätetty vasten tahtoamme, ja tiedottomuus on valutettu meistä pois. Joudumme koko ajan tietämään maailman, jossa elämme.

Kun katselemme taaksepäin, oman elämän valinnat näyttävät usein välttämättömiltä, mutta monet historian ottamat suunnat käsittämättömiltä virheiltä. Läheltä katsottuna historian käsite hajoaa loputtomiksi toistojen sarjoiksi. Suurten ja pienten tekojen tekijät heräsivät aamuisin ja kävivät nukkumaan iltaisin. Aurinko nousi ja laski. Planeetan pinnalla uni ja valve vuorottelevat, uneksijat vaihtuvat. 

Toiminta kohti parempaa auttaa nukkumaan yöt rauhassa.
Mutta jos uni ei tule, voi lukea runoja.

Viitatut teokset:

Emanuele Coccia: Kasvien elämä (Tutkijaliitto, 2020)

Pauliina Haasjoki: Promessa (Otava, 2019)

Tiina Lehikoinen: Terra Nova (Poesia, 2019)

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas, 2010)

Hanna Storm: Kanootin säilyttämisestä talven yli (Aviador, 2020)

Pauli Tapio: Varpuset ja aika (Poesia, 2017)Anna Tomi: Huomisen vieras (Poesia, 2019)

Tekstin editointi: Amos Wallgren

Nuorten Vuoro on viiden ympäristöasioihin vaikuttavan kansalaisen projekti, jonka tavoitteena on antaa nuorille vahvempi ääni ympäristökriisiä koskevassa keskustelussa. Tiimi editoi ja julkaisee nuorten tekstejä yhdessä ilmastoliike Climate Moven kanssa. Projekti on rahoitettu Euroopan unionin Solidarity Corps -ohjelmasta.

Euroopan komissio ei vastaa julkaisun sisällöstä.

Lisätietoa Solidarity Corps -ohjelmasta osoitteessa www.oph.fi/euroopan-solidaarisuusjoukot