Kaikki tuntevat käyrän. Se ponnahtaa kasvoillemme jatkuvasti uutisvirroista, TV:stä ja kirjojen sivuilta. “Taho x ennustaa, että Suomen bruttokansantuote supistuu tai kasvaa tänä keväänä y määrän”. Käyrän seuraaminen on ensisijainen tehtävämme. Meidän kunkin tulisi osaltamme hartaasti toivoa sen kasvua ja olla valmiina muovaamaan itseämme sen palvelukseen. Näyttäähän se kivalta kun käyrä kohoaa.
BKT on valtaosalle ihmisistä verhojen takana toimiva ja usvainen käsite. Harva meistä tietää mitä käsite oikeasti tarkoittaa, vaikka olemmekin vankasti takertuneet ajatukseen sen jatkuvan kasvun välttämättömyydestä. Todella moni asia puhuu tietenkin tämän puolesta. Valtaosa ihmiskunnan historian talouskasvusta on tapahtunut viimeisen kahdensadan vuoden aikana, samalla kun lapsikuolleisuus ja absoluuttinen köyhyys on monissa osissa maapalloa romahtanut, pitkälti kasvun seurauksena. Tuloksia pidetään niin vakuuttavina, että jopa ympäristöliike ja poliittinen vasemmisto ovat laajalti omaksuneet talouskasvun monien viimeaikaisten ehdotustensa keskiöön. Tämän lisäksi “vihreä kasvu” näyttää olevan lähes kaikkien kehittyneiden valtioiden julkilausuttu strategia vihreän siirtymän toimeenpanemiseksi.
Vihreän kasvun ohjelmat perustuvat ajatukseen siitä, että voisimme “irtikytkeä” talouskasvun kasvihuonepäästöistä ja negatiivisista ympäristövaikutuksista, eli kasvattaa taloutta ilman että sen aiheuttamat ympäristöhaitat lisääntyvät. Monet väittävät kasvuun pohjautuvien ratkaisujen olevan “realismia”, tosiasioiden hyväksymistä. Realismi on mielenkiintoinen sanavalinta Environmental Research Journalissa ilmestyneen, irtikytkentää käsittelevää kirjallisuutta tarkastelevan meta-analyysin valossa. Analyysin kirjoittajat huomauttavat, että talouskasvun asema yhteiskunnallisessa keskustelussa on niin paikalleen luutunut, että jopa useat tutkimukset, joiden tulokset puhuvat vihreän kasvun strategioita vastaan, olettavat kuitenkin ehdottamissaan politiikkatoimissa talouskasvun jatkuvan.
Nykypäivänä kasvava ryhmä ääniä on kuitenkin asettunut ortodoksiaa uhmaten eksplisiittisesti tukemaan ajatusta talouskasvun neuvoteltavuudesta, ilmaisten jopa tukensa vihreälle siirtymälle, jonka aikana globaalin pohjoisen taloudet voisivat supistua. Nämä “kohtuutaloutta” (eng. Degrowth, ransk. Décroissance) tukevat äänet leimataan usein mielipuolisiksi, epärealistisiksi ja takapajuisiksi Don Quijote -hahmoiksi, jotka asettuvat raivopäissään pieksemään modernin yhteiskunnan suuria tuulimyllyjä talouskasvua, modernia taloutta ja “edistystä”.
Kuuluin itse vielä vähän aikaa sitten yllä mainittuun ryhmään, joka kummaksuu kasvun kyseenalaistamista. Jos joku osoitti meidän olevan jo merkittävästi yli kestävien materiaalinkäyttö- ja päästörajojen ja talouden jatkuvan eksponentiaalisen kasvun todennäköisesti vaikeuttavan vihreää siirtymäämme, totesin silloin lakonisesti kasvun olevan lähtökohtaisesti sidoksissa rahalliseen arvoon ja sen potentiaaliseen alkuperään teknologisessa kehityksessä. Viimeisenä naulana kasvuskeptikon arkkuun totesin, että ovathan taloustieteilijät osoittaneet materiattoman kasvun olevan loogisesti mahdollista.
Mutta monet asiat ovat loogisesti mahdollisia ja todellisuudessa täysin kättemme ulottumattomissa. On loogisesti mahdollista että lentäisin ilman avaruusalusta ja hengitysapuja kuuhun ja takaisin. Käytännön toteutus vain tuottaa hieman vaikeuksia.
Samansuuntaisesta tapauksesta on kyse kehittyneiden kansantalouksien talouskasvun ympäristöystävällisyyden kohdalla. Monien mukaan Suomen kaltaiset taloudet ovat vihertyneet ja irroittaneet talouskasvun negatiivisista ulkoisvaikutuksistaan. Sikäli kun tällaiset tulkinnat perustuvat muuhun kuin mututuntumaan, niitä tukee yksittäisen kansantalouden saasteiden tarkkailu, joka tosiaan on supistunut suhteessa BKT:seen globaalissa pohjoisessa. Kuvasta ei saa unohtaa sitä, että saastuttavat teollisuudet (joiden tuottama lisäarvo kuitenkin saapuu yhä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan) ovat hyvin pitkälti siirtyneet ulkomaille, vaikka myös irtikytkentää on tapahtunut. Myös kehittyneissä maissa on tapahtunut useiden tutkimusten mukaan jonkin verran kasvun ja materiaalikäytön irtikytkentää, mutta näihin tuloksiin liiassa tukeutumisessa on vallan suuri ongelma. Taloutemme kasvaessa eksponentiaalisesti meidän on jatkuvasti saatava yhä pienemmästä materiaalimäärästä tarvitsemamme taloudellinen arvo, jotta taloutemme kasvaessa myös saasteidemme ja käyttämämme materiaalin kokonaismäärä supistuisi. Tehtävä on herkuleaaninen.
Joukko suomalaisia tutkijoita julkaisi viime vuonna laaja-alaisen analyysin taloudellista irtikytkentää käsittelevästä kirjallisuudesta. Tutkijoiden arvion mukaan talouden kasvaessa 2%:n vuosivauhtia, pysyäksemme alle 2°C:een globaalin lämpenemisen, tulisi meidän vuoteen 2050 mennessä saada käyttämästämme materiasta irti 160% enemmän BKT:tä /käytetty tonni. Tällaisen irtikytkennän mahdollisuuksista näin lyhyellä aikaskaalalla ei ole näyttöä. Jos tutkimus on oikeassa, olemme matkalla vihreän kasvun epäonnistumisen aiheuttamaan yli kahden celsiusasteen lämpenemisen skenaarioon, joka tarkoittaisi yhä entisestään pahenevia luonnon ääri-ilmiöitä, enemmistöä maapallon väestöstä koskettavaa vesipulaa ja valtavaa pakolaiskriisiä, sekä hiilidioksidin entisestään hapattamaa, elotonta merta. Tällaiset seuraukset huomioon otettua, vihreän kasvun strategiat näyttäytyvät vähintäänkin suurena uhkapelinä. Miksi kasvun välttämättömyys asuttaa arkijärkeämme näin vankasti?
Meille on hyvin tyypillistä abstrahoida pois mielestämme kaikki arkielämämme materiaaliset ehdot (tiedätkö mistä puhelimessasi oleva volframi tulee?). Näemme aivan liian helposti ympärillämme joukon annettuja elämänmuotoja ja omistusesineitä ilman historiaa, ilman ihmisiä ja luontoa, jotka niiden takana seisovat. Talouskasvu on sikäli kipeä paikka, että näemme myös ympärillämme sen suurimpia saavutuksia: matalampi lapsikuolleisuus, kasvanut elintaso, koulutus, köyhyyden väheneminen… Itse koen jatkuvasti ilonsekaista hämmennystä siitä, kuinka hyvin asiani ovat suhteessa isovanhempieni nuoruuteen.
On siis erityisen tärkeää ettemme tee talouskasvukeskustelusta inttämisvääntöä kasvun puolustajien ja vastustajien kesken. Talouskasvun mahdollisuuden tai mahdottomuuden kysymys on aina toissijainen kysymykselle siitä, miten siirrymme talousjärjestelmään, joka ei tuhoa itseään ja kaikkea kaunista ympäriltään. Jos tosiaan talous voi irtikytkeä itsensä vaaditussa ajassa, niin hyvä: asetetaan siis taloudellemme kestävyyden rajoissa pysyvät päästö- ja materiaalijalanjälkirajoitukset. Jos kasvu on tosiaan kestävällä tasolla mahdollista, tämän ei pitäisi olla ongelma. Jos taas talous supistuu tuona aikana, on hinta pieni suhteessa katastrofiin, joka seuraa planetaaristen rajojen ylittämisestä.
Toimiaksemme materiaalirajojen puitteissa, tulee meidän taas avata toimintakykyisen valtion työkalupakki, joka on koronan kaltaisessa tilanteessa huomattu korvaamattoman tärkeäksi. Kasvun tuominen neuvottelupöytään on ensimmäinen askel kohti maailmaa, jossa politiikaksi kutsumamme harjoite nousee taas ansaitsemaansa arvoon: näyttämään tietä.
