Täällä minä avaan silmäni ihmiskunnan suurimman katastrofin edessä, kuten olen tehnyt joka päivä jo kahden vuoden ajan. Noiden kahden vuoden ajan olen yrittänyt saada kanssaihmisiäni ja erityisesti päättäjiä heräämään ilmastokriisin vakavuuteen erinäisillä faktoilla, tieteellisillä tosiasioilla ja järkipuheella. Tässä sitä silti ollaan, yhä vihaisena, yhä aktivistina, aina vain kiireellisempi viesti matkassani. Tarpeeksi moni ei nimittäin ole vielä herännyt. Liian moni nukkuu yhä Ruususen unta, vaikka meillä ei olisi enää sekuntiakaan haaskattavana.
Tiesitkö, että yli puolet hiilestä, jota olemme ilmaan päästäneet, on päätynyt sinne viimeisten 30 vuoden aikana? Yksikään teollistunut valtio ei ole saavuttamassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteita, yksikään valtio ei tee tarpeeksi. Maaginen 1,5 asteen lämpenemisen raja on karkaamassa käsistä. Tieteellisten tutkimusten mukaan meillä on vajaa kymmenen vuotta aikaa saada päästömme kuriin, kunnes saavutamme pisteen, josta ei ole paluuta: maapallon keskilämpötila nousee riittävästi ja se saa aikaan hallitsemattoman ketjureaktion, jota me ihmiset emme enää voi hallita. Paljon puhuttu lämpeneminen ei tarkoittaisi paria astetta lämpimämpiä kesiä ja parempaa säätä. Se tarkoittaisi mannerjään romahtamista, vedenpinnan nousua ja veden alle jääviä suurkaupunkeja, pysyvää kuivuutta Etelä-Eurooppaan, ruokakriisejä melkein joka vuosi, tuhansia kuumuuteen liittyviä kuolemia ja lisääntyviä luonnonkatastrofeja. Seurauksena suurin osa maapallosta jäisi asuinkelvottomaksi pakottaen miljardit ihmiset hakeutumaan tänne Pohjois-Eurooppaan, jossa maapallon yhä asuinkelpoiset alueet sijaitsisivat. Tämä kaikki olisi seurausta yli kolmen asteen lämpenemisestä. Nykymenolla olemme menossa kohti tätä skenaariota.
Tietenkin kaikki maat ottavat tämän tosissaan ja ovatkin asettaneet kunnianhimoisia tavoitteita, joilla varmistamme, etteivät sivilisaatiomme ja ekosysteemimme romahda. No, ei aivan. Sen sijaan päättäjät kehuvat, kuinka me nuoret, jotka osoitamme mieltä ja marssimme kaduilla, olemme heidän inspiraationsa, heidän toivonsa paremmasta tulevaisuudesta. Asetelma on totaalisen irvokas ja vääristynyt, kun lapset joutuvat taistelemaan saadakseen elinkelpoisen tulevaisuuden. Missä maailmassa elämmekään, kun alaikäiset nostavat oikeuskanteita valtioita vastaan, lukevat tieteellisiä raportteja kielellä, joka ei ole heidän ensimmäisensä ja järjestävät tuhansien ihmisten mielenosoituksia ympäri maailman.
Me emme pyydä paljon: yksi elinkelpoinen planeetta, kiitos, eikä tarvitse edes pakettiin kääräistä. Vastalahjaksi meitä nuoria käsketään menemään kouluun ja opiskelemaan, jotta voimme tulevaisuudessa olla päättäjiä tai tutkijoita. Teknologia, opiskelu ja viivyttely eivät meitä kuitenkaan enää pelasta. Aikamme on loppu eikä vaihtoehtoja välittömälle toiminnalle ole. Me pelkäämme tulevaisuutemme puolesta, ja toiminta on vastaus , jonka päättäjämme ovat valmiita meille antamaan. Me olemme se sukupolvi, joka joutuu elämään sillä planeetalla, jonka nykyiset päättäjät toimettomuudellaan ovat jättämässä nuorille elinkelvottomaksi. Kehut ja puheet inspiraatiosta eivät meitä lämmitä, ahdistusta ei hälvennä puheet taloudellisista rajoitteista, eikä hiljaisuus ole mikään lääke, päinvastoin.
Nuoret kelpaavat selfiemateriaaliksi sosiaaliseen mediaan postattaviin kuviin ja omaan ”nuorten äänten kuuntelijan” maineen kiillottamiseen. Sitten kun päästään konkreettiseen politiikkaan, teot eivät lainkaan vastaa sitä, mistä meille on kaduilla puhuttu. On kuunneltu vakavan näköisinä, kun me olemme kasvotusten selittäneet huoltamme kasvavasta ilmastoahdistuksesta ja -epäoikeudenmukaisuudesta. Sitten sama naama ilmestyy televisioon puolustamaan turpeenpolttoa tai kannustamaan ihmisiä lentelemään kotimaassa. Kuka maksaa sen laskun, mikä koituu siitä, että nykynuoret sivuutetaan päätöksenteossa näin täydellisesti?
Nuoret eivät ole mitään aikuisten käsikassaroita, jotka eivät ole kykeneviä omaan ajatteluun. Päinvastoin nuoret ajattelevat asioita itse, näkevät aikuisten toimimattomuuden suurimman ihmiskuntaa koskaan uhanneen kriisin edessä ja päättävät ryhtyä itse toimiin. Tämän nähdessään osa aikuisista kauhistuu: nuoret ovat aktiivisia! Herranen aika! Nuoria ei nähdä yhtäläisinä kansalaisina, eikä heidän toimintaansa nähdä yhteiskunnallisena vaikuttamisena, joka tulisi ottaa tosissaan. Nuorten ilmastoaktivismi alennetaan harrastukseksi tai vapaa-ajan puuhasteluksi. Meitä ei oteta tosissaan. Alaikäisten aktivismi ja toiminta on helppo sivuuttaa mitättömänä piipertämisenä, lasten iltapäiväkerhotoimintana. Tämä on valtava ongelma, sillä tätä menoa meistä kasvaa sukupolvi, joka ei näe pointtia yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisessa, koska sillä ei saavuteta tuloksia. Me koemme, ettei meidän toiveillamme ole mitään väliä, ja se on omiaan rapauttamaan kokonaisen sukupolven uskoa demokratiaan.
Nuorten ilmastoaktivistien koko pointti on: ”kuunnelkaa tiedettä”. Kukaan meistä ei tee tätä huvin vuoksi tai iltapäiväkerhotoiminnan puutteessa. Olisi ihanaa, jos aikuiset kantaisivat vastuunsa, jotta me voisimme olla nuoria. Sen sijaan meidän on täytynyt ottaa harteillemme kohtuuton taakka, vastuu ja kaikki velvollisuudet saamatta mitään vastineeksi. Me olemme aktiivisia, jotta voimme joskus lopettaa. Tällä menolla sitä ei ole näköpiirissä. Aikuisten onkin pohdittava nyt tarkkaan, mikä hinta heidän epäonnistumisellaan on, ja kuka sen joutuu lopulta maksamaan.
Tekstin editointi: Suvi Välimäki
Ellenin profiilikuva: Salla Merikukka / Allianssi ry
Tekstin otsikkokuva: Maaria Koskelo
Nuorten Vuoro on viiden ympäristöasioihin vaikuttavan kansalaisen projekti, jonka tavoitteena on antaa nuorille vahvempi ääni ympäristökriisiä koskevassa keskustelussa. Tiimi editoi ja julkaisee nuorten tekstejä yhdessä ilmastoliike Climate Moven kanssa. Projekti on rahoitettu Euroopan unionin Solidarity Corps -ohjelmasta.
Euroopan komissio ei vastaa julkaisun sisällöstä.
Lisätietoa Solidarity Corps -ohjelmasta osoitteessa www.oph.fi/euroopan-solidaarisuusjoukot
