Suora toiminta ja väkivallattomuus

Suora toiminta – Ilmastokriisilinjan jaksokuvausta lainatakseni – herättää paljon tunteita, mutta näin on kenties vielä voimakkaammin väkivallattomuuden käsitteen kohdalla.

Suomalaisessa ympäristökeskustelussa väkivallattomuudesta on tullut automaattinen etuliite lähes kaikelle toiminnalle aina kommunikaatiosta suoran toiminnan NVDA-koulutuksiin. Myös itse käytän sitä haastattelussa väljästi, ja siksi koin tarpeelliseksi jatkaa vielä lyhyesti väkivallattomuuden merkityksestä tässä podcast-jakson saatetekstissä.

Väkivallattomuutta voi perustella strategisena poliittisena työkaluna tai filosofisena maksiimina. Siihen liittyy eittämättä paitsi eettistä, myös primitiivistä, olioiden itsesäilyttämisestä kumpuavaa vetovoimaa, mikä voi osaltaan selittää määreen voittokulkua. Väkivallattomuus on periaatteen lisäksi ympäripyöreä adjektiivi, joka resonoi Suomen kaltaisessa vakaassa valtiossa isoon osaan siitä yleisöstä, jota koitetaan yhtäältä mobilisoida osaksi toimintaa ja toisaalta vakuuttaa toimijoiden vakausten pyyteettömyydestä ja hyväntahtoisuudesta.

Tätä asetelmaa vahvistaa entisestään se, ettei ole lainkaan selvää miten väkivalta määritellään. Pitäisikö väkivalta termi ulottaa rakenteellisiin sorron muotoihin intentioon katsomatta, ja jos kyllä, tarvitaanko suoralle väkivallalle uusi sana? Onko infraan tai ylipäänsä mihinkään elottomaan kohdistuva sabotaasi väkivaltaa? Oikeuttaako, ja kuinka pitkälle, päämäärä keinot? Jos kaikki on väkivaltaa, onko mikään väkivaltaa? Ja mitä väliä millään tällä on ympäristöliikkeelle?

Yleinen keskustelu väkivallattomuudesta tuntuukin usein perin epäinnostavalta. Erityisesti siksi, että väkivallattomuuden ylevästä eetoksesta huolimatta juuri väkivalta on arkipäiväisesti elämäntapamme kaikkialla, löytäen fyysisen muotonsa milloin kulutustottumustemme nostamana merenpintana, milloin kanamunahautomoissa silppuriin suikaloituvina kukkopoikina. On perusteltua kysyä, miksi jollain poliittisen elämän osa-alueella väkivallattomuutta tulee erikseen korostaa, kun lopulta kaikki osallistumme yhteiskuntiin, jotka järjestelmällisesti ajavat osan jäsenistään kodittomiksi ja mielenterveyskurimukseen.

Ehkäpä juuri siksi kirkasotsaisesti väkivallattomuuteen suhtautuviin kohdistetaan myös paljon kritiikkiä. Gandhilaiseen filosofiseen väkivallattomuuteen, jossa ajatellaan keinojen ja päämäärien välttämättä määrittävän toisiaan,  on anarkistisemmasta teoriapohjasta helppo viitata harmittomana ”libistelynä”, jos (legitimisoitu) väkivalta nähdään voimakkaimpana poliittisen toimijuuden ja hallinnan muotona. Liberaali-syytös voi kuitenkin tässä yhteydessä olla lähes ironisesti harhaanjohtava, sillä juuri liberaalista kehyksestä kumpuava väkivallattomuuden vastustus on ollut historiallisesti yksi väkivaltaisimmista konseptuaalisista välineistä oikeuttaa murhaavaa voimankäyttöä; utilitarismin nimissä on milloin kehitetty oikeutetun sodan periaatteita, milloin ajettu suojeluvastuun periaatetta (R2P) osaksi kansainvälistä lainsäädäntöä, jälki-imperialistisista piirteistä huolimatta tai juuri niiden vuoksi.

Radikaalifeminismistä taas löytyy puheenvuoroja, joissa on pitkään kieltäydytty kategorisesti rajaamasta väkivaltaisiakaan keinoja pois valikoimasta taistelussa patriarkaatin epäilemättä väkivaltaisia sorron muotoja vastaan. Tätä johtopäätöstä tukevat myös monet akateemiset tutkimukset, jotka ovat osoittaneet, että monet väkivallattomiksi kanonisoidut yhteiskunnalliset liikkeet ovatkin kenties olleet voitokkaita juuri siksi, että niiden rinnalle on muodostunut samaan suuntaan pyrkivä väkivallan uhkaa ylläpitävä radikaalisiipi. Esimerkiksi ilmiöstä yhdysvaltalaistutkija August H. Nimtz tarjoaa kansalaisoikeusliikkeen käännekohtien ja avainhenkilöiden tarkempaa analyysiä, joka paljastaa poliittisten voittojen taustalla vaikuttaneen paitsi Martin Luther Kingin filosofisen väkivallattomuuden mahdollistaman massamobilisaation ja yleisön empatian, myös Malcom X:n henkilöityneen väkivaltaisen vastarinnan uhan.

Nämä havainnot asettavat merkittävän haasteen myös laajasti uutisoidulle ja ympäristöliikkeiden argumentaatioonsa omaksumalle Erica Chenowethin ja Maria Julia Stephanin väkivallattomien liikkeiden tutkimukselle. Tutkijakaksion analyysi kansalaisliikkeistä vuosien 1900 ja 2006 välillä sai heidät ehdottamaan, että väkivallaton massaliike vaatii onnistuakseen vain noin 3.5 prosentin kriittisen osuuden väestöstä mukaan toimintaan. Kuitenkin tarkempi katsanto moniin analyysin väkivallattomaksi luokittelemiin liikkeisiin paljastaa, että myös ne ovat käyttäneet väkivaltaisia keinoja, tai vähintäänkin samaan aikaan on ollut läsnä samaan suuntaan pyrkivä väkivaltainen liike, mikä tekee kausaation erittelystä väkivallattoman ja väkivaltaisen liikehaaran välillä haastavaa ellei mahdotonta.

Jos väkivallattomuuden määrittelyyn ja sen strategisen voiman arviointiin liittyy varauksia, niin siten on luontaisesti myös väkivaltaisten taktiikoiden osalta. Eettinen dilemma keinojen ja päämäärien mahdollisesta irtikytkennästä lienee näistä ilmeisin. Lisäksi käytännön tasolla ei ole ennenkuulumatonta, että erityisesti globaalissa pohjoisessa suhtaudutaan väkivaltaisiin tekniikoihin kiilusilmäisesti ja historian aseellisia kapinoita ja niiden voimahenkilöitä romantisoiden sekä kontekstiyhteyttä ylenkatsoen.

Väkivaltaiseen konfrontaatioon liittyy myös väistämättä maskuliinisiksi sukupuolitettuja normeja, jotka voivat omalta osaltaan tehdä toiminnasta vähemmän houkuttelevaa ja yhdenvertaista. Suhteessa väkivallattomiin liikkeisiin väkivaltaiseen toimintaan osallistumisessa on läsnä useampia fyysisiä ja moraalisia esteitä, jotka auttamatta heikentävät tällaisten taktiikoiden kykyä mobilisoida toimijoita ja ylläpitää liikevoimaa pitkiä ajanjaksoja. Vaikka lyhyellä aikajänteellä väkivallattomien taktiikoiden poliittiset ja taloudelliset kustannukset yhteiskunnalle olisivat väkivaltaisia pienempiä, tasaa liikevoiman jatkuvuus tätä eroa väkivallattomien liikkeiden hyväksi pidemmällä tarkasteluvälillä.

Historiallisesti on kuitenkin selvää, että harvoja suuria yhteiskunnallisia muutoksia on tapahtunut ilman jonkinasteista poliittista väkivaltaa. Mitä syitä meillä on olettaa ympäristökysymysten olevan laadullisesti sellaisia, että meidän olisi mahdollista paeta historian vahvistamaa kaavaa? Päinvastoin, ekologisena, kulttuurisena ja poliittisena haasteena ympäristökysymykset vaikuttavat pikemminkin edellyttävän entistä laajempaa keinovalikoimaa ja intensiivisempää toimeenpanoa.

Oma ymmärrykseni väkivallattomuudesta ja tapani käyttää termiä nojaa vahvasti feministifilosofi Sara Ruddickin ajatteluun, jonka mukaisesti “[t]he peacemaker is defined by a commitment to developing non-violent relationships and ways of fighting, not by a principled or contingent attitude to uses of military violence” (1998: 219). Määritelmä sisältää eettisesti vankan vetoomuksen rauhanomaisten ja kunnioittavien olemisen muotojen ja kamppailun työkalujen etsimiselle, mutta selkeäsanaisesti erottaa tällaisen position universaalista tai summittaisesta väkivaltaan suhtautumisesta. Siten määritelmä on sensitiivinen historialliselle kontekstille eikä tule määritelleeksi itseään ainoastaan väkivaltaisten työkalujen negaationa, mikä mahdollistaa tekniikoiden laajemman kirjon yhteensovittamisen ilman automaattista tuomiota myös niissä tilanteissa, joissa sorretut ryhmät joutuvat turvautumaan viimeiseen vaihtoehtoonsa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa kansalaisoikeudet ja poliittiset oikeudet ovat verrattain korkealla tasolla, ollaan kuitenkin toistaiseksi tilanteessa, jossa viimeisistä keinoista puhuminen tuntuu kaukaiselta. Sen sijaan esimerkiksi sabotaasi, eli taloudellisten vahinkojen aiheuttaminen voi hyvinkin tulla keskeiseksi poliittiseksi ja strategiseksi kysymykseksi lyhyemmälläkin aikavälillä, mikäli kansallinen politiikka jatkaa sarjoittaista epäonnistumistaan ympäristökriisien hoidossa ja oman vastuunsa tunnistamisessa.

Toisteisuudestaan ja epäinnostavuudestaan huolimatta keskustelu on tärkeä ympäristöliikkeen sisäisen luottamuksen näkökulmasta, sillä juuri väärinymmärrykset ja epäselvyydet aiheuttavat eniten liikkeen sisäisiä konflikteja. Kuten Eleonoora Karttunen Viimeisessä siirrossa kirjoittaa, ”[j]aettu käsitys erilaisista toimintatavoista on tärkeää jokaisen liikkeen olemassa ololle. Omien niin sanottujen liittolaisten tuomitseminen julkisesti on yhtä hajottavaa kuin muille osallistujille yllätyksenä provosoidut konfrontaatiot poliisin kanssa”. Kiilusilmäisyydestä tai kirkasotsaisuudesta tässä tuskin hyötyy kukaan.

Ruddick, Sara. “‘Woman of Peace’:  A feminist construction.” In: Lorentzen LA and Turpin J (eds) The Women and War Reader. New York: NYU Press, pp. 213-226, 1998.

Kiinnostuitko?

Seuraa liikettä!

Kerromme aktiivisesti toiminnastamme ja ajankohtaisista asioista Climate Moven sometileillä sekä uutiskirjeessämme.

Tule mukaan tukijaksi!

Ilmastoliikettä voi tukea monella tavalla, esimerkiksi ajallisesti, tilallisesti tai tiedollisesti. Ilmoittaudu mukaan liikkeen toimintaan täällä tai hae Climate Moven taustalla toimivan Ilmastoveivaajat ry:n jäseneksi täällä!