Kuuntele jakso Spotifyssa, Apple Podcastsissa tai Google podcasteissa.
Lauri: Elikkä tervetuloa taas Climate Moven pariin. Tänään meillä on lievästi sanottuna vähän villimpi epistola tulossa. Puhutaan nimenomaan posthumanismista eli ihmisen jälkeisestä. Ja tää on tällä hetkellä aika uusi filosofinen ilmiö, jota lähdettiin kehittämään muodollisesti jostain 80-luvulta eteenpäin, mutta se on noussut viime aikoina vasta kunnolla pinnalle. Yksinkertaisesti sen takia, että se pystyy tarjoamaan hedelmällisiä näkökulmia käsittelemään tätä kaaosta ja kompleksisuutta, joka meidän aikaa nimittää vahvasti. Tää tulee kyllä liittymään hyvinkin vahvasti noihin ilmastokriisin tematiikkoihin, me tullaan menemään siihen vähän myöhemmin. Alkuun täytyy vähän käydä käsipeliä läpi ja dippailla siellä filosofian ja historian ihmeellisessä maailmassa. Jos mä starttaan tästä teemasta nopeasti, niin mä itsehän luin semmoisen teoksen kuin ”Posthuman Philosophy” Francesca Ferrandolta, jossa tuotiin tosi hyvin esiin sitä, kuinka meidän suhde ympäristöön on hyvin vahvasti linkitettynä ihmiseen historiallisena olentona, ihmiseen historiallisena konstruktiona, kaikkiin niihin oletuksiin siitä, että mitä ihmisyys tarjoaa ja mahdollistaa ja mikä ihminen on. Ja jos mennäänkin siihen, että kun puhutaan posthumanismista, niin se ei ole ihan sama kuin joku transhumanismi, jossa on ne vähän cringet 70-lukulaiset scififantasiat miljardööreiltä, vaan se on jotain enemmän. Siinä ei viitata suoraan tämmöiseen ikään kuin ihmisen jälkeiseen, vaan enemmänkin tän koko meidän ihmiskäsityksen kyseenalaistamiseen. Posthumanismissa sen sijaan, että mietittäisiin tulevaisuuden ihmistä ensisijaisesti tän nykyihmisen jatkeena, me mietitään sitä, että me onko meidän ihmisyys koskaan ollutkaan muuta kuin kuvitelmaa. Ennen kuin mennään tuohon posthumanismiin tarkemmin, niin tietysti täytyy lähteä avaamaan vähän sitä, että mistä humanismissa on kysymys. No, sen juuret voidaan ulottaa ensisijaisesti tonne Antiikin Kreikkaan, jossa muun muassa Aristoteles sanoi Nikomakhoksen etiikassa, että ihminen on rationaalinen eläin. Tästä ihmisen rationaalisuuden tuli ihmistä vahvasti nimittävä piirre, joka kantaa itseään edelleen tähän päivään saakka. Toinen länsimaiden ihmiskäsitystä nimittävä piirre rationaalisen eläimen lisäksi on abrahamilaisista uskonnoista eli juutalaisuudesta, kristinuskosta, islamista peräisin oleva positioituminen ihmisestä jonkinlaisena Jumalan suosikkina. Jollain tavalla metafyysisesti etuoikeutettuna oliona suhteessa muuhun maailmaan. Ja tää kaikki alkoi valistusajalla 1600–1700-luvulla eteenpäin muotoutumaan niiksi ajatuksiksi, mitä me nykyään mielletään, että missä humanismissa on kysymys. Nähtiin asia niin, että ihminen, esimerkiksi Hobbes näki, että ihminen oli alkuun täysin villi olento ja vasta kehitettyään valtion, se pystyi tekemään sovinnon pahan luontonsa kanssa ja sen kautta toimimaan yhdessä. Sitten esimerkiksi Rousseau näki päinvastoin, että itse asiassa ihminen oli tässä luonnontilassaan täysin viaton ja solidaarinen olento ja myöhemmin valtio väkivaltakoneistoineen pilasi tän harmonisen asetelman. Ja tällaisia juttuja. Josta mennään siihen, että me ollaan koko ajan kasattu tämmöistä tarinaa siitä, että mikä on ihminen suhteessa muuhun maailmankaikkeuteen, muihin eläimiin yms. 1900-luvun alkupuolella alkoi tapahtua villejä juttuja, jotka eskaloitui huolella puoleenväliin päästäessä toisen maailmansodan aikaan, jonka jälkipyykkinä tuli se kysymys, kun oli miljoonia kuolleita ympäri maailmaa, että okei, että ollaanko me oikeasti niin rationaalisia kuin me tässä ollaan koko ajan kuviteltu. Oikeastaan siitä eteenpäin meillä on koko ajan tullut hiipivä skeptisyys siitä, että kuinka erityisiä me oikeastaan ollaankaan, kuinka rationaalisia me ollaan, kuinka vapaita me ollaan, kuinka ei-eläimellisiä me ollaan. Tätä kyseenalaistavaa liikettä kutsutaan yleensä jälkimodernismiksi, jossa lähdettiin esimerkiksi tutkimaan sitä, että kuinka ihmisen historian tulkinta värittää sitä, että millaisen tarinan ihminen itsestään itselleen kertoo ja kuinka esimerkiksi ihmisen kehittämä kieli ei ole lineaarisesti jatkuvasti ajassa kehittyvä kokonaisuus, jossa me koko ajan päästään lähemmäksi totuutta, vaan se itse asiassa on sotkuinen verkosto erilaisia symboleita, käsitteitä ja metaforia, joilla me koitetaan parhaamme mukaan jäsentää maailmaa. Ja kuinka myös ennen kaikkea meidän vanhempi käsitys fysiikasta, alkuun aristoteelinen ja myöhemmin newtonilainen, jossa ihminen nähtiin tai koko maailmankaikkeus nähtiin tämmöisenä atomistisena, mekaanisena, hyvin järjestäytyneenä, jossa ihminen oli myöskin atomistinen, jollain tavalla muusta materiasta ja todellisuudesta erillään oleva yksilö, niin sitäkin ruvettiin kyseenalaistamaan huolella, varsinkin kvanttifysiikan tutkimuksen toimesta. Mä tykkään sanoa, että nykyaikana me käydään läpi, mitä voitaisiin kutsua metafyysiseksi krapulaksi, että meillä oli hirveän isot bileet, jotka kesti vuosisatojen ajan ja hirveä hybris siitä, että keitä me ennen kaikkea valkoiset ihmiset ollaan tällä planeetalla ja mihin tätä hommaa pitäisi viedä. Ja sitten yhtäkkiä me itse vedettiin siltä koko hommalta matto pois alta ja nyt me koitetaan rakentaa uudenlaista suhdetta siihen, että mikä me oikeastaan ollaan. Tässä on muutamia hyviä ajattelijoita, joita me tullaan käymään tänään läpi. Muun muassa Donna Haraway, jolta Tuuli myös luki…
Tuuli: Hei, mäkin olen täällä.
Lauri: Myös Tuuli on täällä. Luit sen teoksen häneltä. Sitten tullaan käymään läpi myös esimerkiksi Bernard Stiegleriä jonkin verran ja muutamaa muuta tyyppiä, joiden konseptien avulla me koitetaan hieman tarkentaa sitä, että kuinka itse asiassa nää seuraukset miten me voidaan nimittää ilmastokriisille, on itse asiassa melko loogisia syitä niille lähtöajatuksille ja lähtöjärjestelyille, joihin me ollaan länsimaissa totuttu niiden tarinoiden myötä, joihin me ollaan kasvettu. Tosiaan ettei tää mene ihan täydeksi monologiksi, niin kiinnostaisi kuulla Tuuli vähän sulta, että mitä ajatuksia sulla heräsi, kun sä luit sen Harawayn kirjan?
Tuuli: Joo, tosiaan mä luin sen Donna Harawayn ”Staying with the Trouble”. Haraway kävi siinä läpi aika paljon, kuten sen kirjan nimikin antaa ilmi ”Staying with the trouble”, että hyväksyy sen, että asiat on tosi sekavia ja juoksee vähän sitä sekavuutta päin. Näin mä itse ymmärsin sen, eikä juokse sieltä pois. Mä tykkäsin kirjasta. Mun mielestä siinä oli tosi paljon hyviä esimerkkejä siitä, että miten ihmiset ja eläimet voi elää symbioosissa eli jatkuvassa yhteistyössä ja miten se on pakollista tässä ilmastokriisin edessä. Ehkä ainoa asia, mikä häiritsi siinä kirjassa, oli se, että Haraway keskittyi tosi paljon ylipopulaatioon. Posthumanismissa kiinnostaa eniten se, että kenestä me puhutaan silloin, kun me puhutaan ihmisestä. Niin kuin sä sanoit, että valkoinen länsimaalainen ihminen on oikeasti se, kenestä me puhutaan. Mutta sitten, kun alkaa syyttää ihmisiä suoraan siitä… Tai että on sellaista ihmisvihaa, kai se on ihmisvihaa, mutta sitten ei tarkista niitä rakenteita yhtään, jotka aiheuttaa ilmastokriisin, niin mitä tapahtuu, on se, että ne rakenteet, jotka on jo sun päässä ja on olemassa, niin ne vaikuttaa siihen, että ketkä ihmiset sitten kärsii siitä ihmisvihasta ensin. Eli ihmiset, jotka on jo globaalissa hierarkiassa tosi haavoittuvaisessa asemassa, tulee kärsimään siitä, jos ei tarkastella niitä rakenteita ja sysää kaiken vaan jonkun ihmisen niskoille.
Lauri: Joo, just näin. Ja tosiaan siitä, kun mainitsit sivulauseessa, että häiritsi se ylipopulaatioon keskittyminen, niin kannattaa tsekkaa se meidän ekofasismijakso, niin siellä tulee faktat, tilastot ja analyysit siitä, minkä takia Haraway on väärässä tässä asiassa. Tosiaan toi, mitä sä heitit loppuun, että me syytetään ihmistä. Ja tossahan myös mennään siihen, mitä posthumanistit yrittää tosi hyvin tuoda esiin, että kuinka tyhjän päiväistä on olla vihainen jollekin asialle, jota ei ole olemassa ainakaan siinä mielessä, missä me halutaan ymmärtää sen olevan. Meidän täytyy vähän spräädätä filosofisten konseptien kanssa, koska se tulee avaamaan aika hyvin sitä, mistä tässä puhutaan. Muun muassa semmoinen hemmo 1600-luvulta kuin Spinoza, nosti esiin tän ongelman filosofiassa, joka on fiksaatio transsendenssi. Transsendenssillä tarkoitetaan jotain tän maailman ulkopuolista, ikään kuin että olisi jokin ihmisyys, joka määrittää kaikkia ihmisiä tai valtiollisuus, joka määrittää kaikkia kaupunkeja tai naiseus, joka määrittää kaikkia naisia tai koiruus jne. You got the point. Jossa myös mennään siihen, että takertuminen tämmöisiin identiteetteihin, jotka pohjimmiltaan on melko onttoja, johtaa siihen, että me käytännössä keskitytään osoittamaan tunteita ja jopa ohjaamaan toimintaa sellaisia konsepteja kohti ja niistä käsin, joita ei välttämättä ole olemassa. Ja transsendenssin historiasta esimerkiksi hyviä semmoisia tosi tyypillisiä käsitteitä, mitä me nähdään transsendentaali, niin siinä on esimerkiksi tietoisuus, yksilö tai äsken mainitut esenssit, eli jokin mikä nimittää kaikkia näitä olijoita, jotka kuuluu tähän sarjaan. Tän transsendenssin ajatuksen kautta länsimaalaisessa historiassa me lähdettiin alun perin rakentamaan käsitystä rationaalisesta yksilöstä. Me lähdettiin rakentamaan maailmankuvaa, jossa tietyssä mielessä ihminen voisi irtaantua luonnosta ja irtaantua historiasta ja tietyssä mielessä rakentaa täydelliseen ymmärrykseen perustuvan maailman. Spinoza lähti siitä, että itse asiassa transsendentaalinen lähtökohta on väärin ja ongelmallista ja itse asiassa meidän täytyisi keskittyä immanenssiin. Immanenssilla tarkoitetaan käytännössä tämän puoleista, eli jos transsendenssi oli ikään kuin tuonpuoleinen, niin immanenssi on tämän puoleinen. Meidän täytyy ymmärtää maailma voimien syy-seuraussuhteena, jotka jatkuvasti elää ja vuorovaikuttaa ja muuttuu ja mukautuu tässä maailmassa. Ja näitä on esimerkiksi vaikka luonnonvoimat, tarinoiden voimat, historian voimat, teknologian voimat yms. Jonka kautta todellisuus ei koostukaan enää jostain abstrakteista luokista, joilla on selkeät rajat ja tyypillisesti myös arvohierarkiat, että varsinkin länsimaalaiset klassiset filosofit tykkäsivät tuosta. Itse asiassa me nähdään maailma tämmöisinä prosesseina ja me nähdään maailma suhteina. Spinoza ei mene hirveän syvälle tuohon jatkuvaan mukautumiseen ja muutokseen, vaan sillä on aika elegantti metafysiikka, joka lopulta palautuu tämmöiseen luonnon ja Jumalan välisen rajanvedon olemassa olemattomuuteen, mutta meidän ei tarvitse mennä siihen nyt tarkemmin, vaan voidaan jatkaa tästä seuraavaan ajattelijaan, joka vaikuttaa tässä posthumanistisessa ajattelussa tosi paljon, joka on Nietzsche. Mursuviiksinen, vähän edgyn oloinen tyyppi 1800-luvun puolivälin Saksasta, jolla oli kuitenkin aika potentteja ajatuksia, joiden potentiaalisuus tajuttiin oikeastaan vasta noin sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen, poissulkien se vaivaannuttava Natsi-Saksan entourage, mutta ei siitäkään sen enempää. Nietzsche näki, että sen sijaan, että tää maailma olisi ikään kuin rationaalisen ihmisen maailman lineaarista täydellistämistä yleensä imperialistisin keinoin, vaan enemmänkin, että maailma on pohjimmiltaan irrationaalista, mitä hän kutsuu voiman tahdoksi, jolla hän tarkoitti käytännössä sitä, että esimerkiksi kun kasvi haluaa kasvaa maasta käsin kohti aurinkoa, niin tällä kasvilla on jokin voiman tahto, jota hän ilmaisee. Tai esimerkiksi aurinko, joka käytännössä vapauttaa itsestään ylimääräistä energiaa tuodakseen elämää universumiin, ilmaisee sillä tavalla voiman tahtoaan. Ja esimerkiksi taiteilija, joka tekee tauluja, kirjoittaa, maalaa, ihan mitä tahansa, ilmaisee myös sille tyypillistä voiman tahtoa. Josta mennään siihen, että itse asiassa sen sijaan, että maailmanhistoria olisikin tämmöistä ikään kuin sääntöjen löytämistä todellisuudesta ja niiden sääntöjen ymmärtämisen kautta todellisuuden täydellistämistä, niin itse asiassa olemassaolo on pohjimmiltaan luovaa ja jatkuvaa mutatoitumista ilman varsinaista päämäärää, josta sitten Nietzsche lähti rakentamaan profetiaa yli-ihmisestä, jonka olisi mahdollista jatkuvasti luoda arvoja ilman, että se takertuu välttämättä niihin arvoihin, josta se löytää itsensä syntyessään, jotka on osittain varmaan perusteltu ja osittain myös melko mielettömiä, jos te olette yhtään käynyt jotain historialehteä läpi tai selaillut jotain Redditin ”Ask historian” -lankoja, niin siellä on monia tapoja eri kulttuureista, jotka meille tuntuu absurdeilta, surrealistisilta ja paikoitellen jopa ihan barbaarisilta yksinkertaisesti, koska näillä yhteisöillä on ollut erilaisia arvoja ja normeja. Oikeastaan arvojen luonti on mun mielestä nimenomaan tää posthumanismin ydin loppujen lopuksi, mitä siinä yritetään sanoa. Koska jos mennään ilmastokriisiin, niin mehän voidaan nähdä melko helposti, että me ollaan takerruttu tiettyihin identiteetteihin ja tiettyihin arvoihin, jotka myöskin on osaltaan aiheuttaneet tätä ilmastokriisiä tosi vahvasti. Meillä on uskomukset vapaasta yksilöstä, joka tekee jatkuvasti rationaalisia valintoja ilman, että sen haluja jatkuvasti ohjailisi erilaiset kulttuurilliset ja myös kaupalliset toimijat, jolloin vapaa päätöksenteko ja vapaa toimijuus, täysin riippumaton, täysin rationaalinen ja oletus kulttuurista, joka olisi täysin objektiivinen ja ihmisestä, joka olisi täysin erillään eläimestä. Ja myös esimerkiksi semmoiset konstruktiot, joihin me ollaan totuttu assosioimaan erilaisia arvoja, kuten esimerkiksi vähän kliseisesti käyvä arkkityyppi valkoisesta heteromiehestä, joka syö liikaa lihaa ja käyttää isoja autoja ja käyttää paljon bensaa, että sekin olisi jollain tavalla jotenkin annettu arvo, jota ei olisi tarpeen ylittää missään tapauksessa. Ja vielä viimeiseksi, kun mennään tietyssä mielessä pyhiin lehmiin yleensä ilmastokriisin ympärillä käytävässä keskustelusta, niin myös kapitalismi, edustuksellinen demokratia, kansallisvaltiot, kaikki nää loppujen lopuksi sosiaaliset teknologiat, joilla on ollut jokin funktio, ja me tullaan menemään tähän teknologiakäsitteeseen syvemmin kohta, vaikuttaa olevan monille sellaisia, että ne on lähestulkoon Jumalalta annettuja ja mitään parempaa ei voi olla olemassakaan. Ja juuri tän takia posthumanismista arvojen luomisesta ihmisyys -käsitteen… Ei sinänsä hajottamisesta, hajottaminen on osa sitä prosessia, vaan enemmänkin uudelleen muokkaamisesta. Eikös Haraway puhunut tästä symbiosis making with -käsitteestä suhteessa autopoiesis -käsitteeseen, jolla tarkoitetaan tämmöistä self-making, itseään tekevä, itseään organisoiva, jossa pystytään näiden käsitteiden kautta näyttämään maailmaa vähän todellisempana kuin mitä me ollaan totuttu. Tai jos ei todellisempaana, niin ainakin laajemmista perspektiiveistä, niin se myös auttaa meitä irrottautumaan näistä ongelmatekijöistä, mutta myös tarjoaa uudenlaisia mahdollisuus- ja ratkaisuhorisontteja, jotka ei ole niille identiteeteille, joihin me ollaan totuttu, edes ajattelemisen arvoisia tai jopa mahdollisia.
Tuuli: Joo. Mun mielestä, ehkä ylipäätään se, että aloittaa sen kyseenalaistamisen, on tosi tärkeätä. Meillä on taipumus, kuten vähän puhuitkin tuosta, nähdä nää järjestelmät, missä me ollaan sellaisina luonnon lakeina. Ja se johtuu myös siitä, että sitten kun sä oot elänyt tietynlaisessa systeemissä, esimerkiksi demokratiassa tai sukupuolibinäärissä, niin on hyvin vaikeata kuvitella mitään muuta sen ulkopuolella. Ja lineaarisen ajantajunta kielii sen, että me nähdään, että maailma on alkanut silleen, että on alkupiste ja on päätöspiste ja me eletään tulevaisuudessa ja samalla siinä päätöksessä tai päätöspisteessä.
Lauri: Siinä on alkuräjähdys, Jeesuksen syntymä ja sitten ilmastokriisi.
Tuuli: Ja sitten ollaan me täällä podcast-studiolla ja tää on parasta mitä löytyy. Niin siis meillä on taipumus tehdä niin. Ja mä uskon, että ihmisten on tosi vaikea hyväksyä… Mun mielestä se on ymmärrettävää myös, että on vaikea käsitellä sitä ajatusta, että aika moni juttu, jotka me kelataan olevan loogisia tai rationaalisia, on hyvin irrationaalisia. Ne ei perustu välttämättä mihinkään tiettyyn tai johonkin luonnonlakilogiikkaan, että asiat on vaan tälleen, koska se on vaan se järkevä syy, että asiat on näin. Esimerkiksi joku sukupuolibinääri voi olla sellainen juttu, että kun kyseenalaistat järjestelmää, niin samalla sä kyseenalaistat aika monen ihmisen identiteettiä, joka on sidoksissa siihen sukupuolibinääriin. Ja samalla sä kyseenalaistat aika monen ihmisen asemaa tässä yhteiskunnassa, koska jos joku järjestelmä on skeida, se tarkoittaa sitä, että ne ihmiset, jotka hyötyy siitä, niin ne ei ole välttämättä ansainnut niiden asemaa sellaisella tavalla ainakaan kuin ne kelaa. Mä veikkaan, että siinä on paljon tekemistä senkin kanssa, että miksi usein on vaikea lähteä kyseenalaistamaan näitä juttuja monilla.
Lauri: Joo. Mä ehkä tartun tohon ajatukseen esimerkiksi rationaalisista perusteista erilaisille identiteeteille ja järjestelmillä. Tietyssä mielessä posthumanistiksi laskettavalla filosofilla Bernard Stieglerillä oli makee konsepti tohon liittyen, jota hän kutsui farmakoniksi. Farmakoni on kreikan kielen sana, joka tarkoittaa samaan aikaan asiaa, joka on lääke ja myrkky. Esimerkiksi vaikka… No otetaan kapitalismi, joka aikanaan on näyttäytynyt lääkkeenä maailmalle, joka haluaa laajentua, joka haluaa mennä eteenpäin, joka haluaa lisätä omaa vaurauttaan ja hyvinvointiaan ja tarjoaa sen kautta työkaluja, mutta farmakoniin kuuluu mielenkiintoinen ilmiö, että jossain vaiheessa siitä lääkkeestä alkaa tulemaan myrkkyä ja monen on myös vaikea nähdä niitä haitallisia seurauksia, mikä on jollain tietyllä teknologialla. Tässä täytyy nyt laajentaa sitä käsitettä, että mä en tarkoita teknologialla mitään tietokoneita, kännyköitä, taskulaskimia ja autoja, mihin me ollaan kansankielessä totuttu teknologiana, vaan teknologialla mä tarkoitan käytännössä mitä tahansa asiaa, jolla tehdään jotain. Ja näitä teknologioita voi olla esimerkiksi kommunikatiiviset teknologiat, kuten kieli, media, tää podcast on kommunikatiivinen teknologia. Sosiaalisia, kuten esimerkiksi vaikka kapitalismi on sosiaalinen teknologia. Kaupunki on sosiaalinen teknologia. Psykologisia teknologioita, kuten jälleen kerran esimerkiksi kieli. Matematiikka, tietynlaiset tavat järjestää tätä maailmaa. Jos sä luet mitä tahansa Self Help -kirjallisuutta, niin se käytännössä pitää sisällään erilaisia psykologisia teknologioita. Myös energeettisiä teknologioita, kuten vaikkapa öljy, jolla me saadaan moottoriin liikettä. Tai ruoka, jolla me saadaan meidän ruumiiseen liikettä. Kaikki nää on teknologioita, kaikilla näillä me voidaan synnyttää liikettä toimijoiden kesken. Ja nimenomaan näissä teknologioissa täytyy ymmärtää se, että se hyvä-paha-asetelma, joka jälleen kerran, kuten varmaan tarkka kuulija huomaa, on transsendentaali väite. Jos jokin on täysin hyvä tai jokin on täysin paha, niin se estää meitä näkemästä selkeästi maailmaa syinä ja seurauksina asioiden välillä. Tavoilla, jotka voi olla myöskin hyvin monimutkaisia ja myös monilta osin vähän epämiellyttäviä huomata. Mutta silti meidän olisi hirveän tärkeätä pystyä näkemään sitä, että kuinka nää teknologiat, joihin me voidaan laskea muun muassa nää identiteetit, mistä aiemmin puhuttiin, että niillä on selkeitä seurauksia, jotka isossa kuvassa palvelee esimerkiksi ilmastokriisiä. Mutta myös esimerkiksi ihmiset aiheuttaa pahoinvointia ihmisille aiheuttaa epätasa-arvoa yms. Ja sen takia näitä teknologioita on tärkeä purkaa ja tietyssä mielessä uudelleen koodata.
Tuuli: Joo mun mielestä toi farmakoni on kiinnostava konsepti. Ja kun me puhutaan rationaalisuudesta ja objektiivisuudesta, niin keitä ihmisiä palvelee, että me käsitellään, että joku asia on rationaalinen. Kapitalismi joo on ehkä ollut lääke joillekin ihmisille, mutta se on aina ollut myrkkyä toisille. Kapitalismi oli tosi suuri syy esimerkiksi orjuudelle. Ja sellainen rahan tarve ja se, että haluaa enemmän massii ja haluaa enemmän statusta, on sellaisia asioita, jotka on aika myrkyllisiä aika monille. Ja toisille ne vaikuttaa rationaalisista, koska ne hyötyy niistä asioista.
Lauri: Se on totta. Toisaalta tuohon voisi kyllä väittää, että kapitalismi myöskin insentivisoi erilaisten tuotantoteknologoiden kehittämiseen, joka taas mahdollisti sen, että valtaa pitävät ei ollut enää niin kiinnostuneet orjuuden ylläpitämisestä, koska pystyttiin saavuttamaan sellaisia asioita paljon helpommin ja nopeammin ja vaivattomammin kuin mihin oltiin totuttu pelkästään käyttämällä biologista teknologiaa. Mutta meillä ei ole vaihtoehtoista planeettahistoriaa, niin me ei voida tietää sitä vaihtoehtoista kulkua.
Tuuli: Niin, en mä tiedä. Toi on mulle vähän silleen, että kun jengi on jotenkin… Tai Jenkeissä usein kuuluu, kun valkoiset ihmiset on silleen, että valkoiset vapautti mustat ihmiset orjuudesta, joten olkaa hiljaa. Että joo, mä ymmärrän tuon. Mutta samalla se asia, joka suuresti ajoi esimerkiksi orjuutta, on se, että ollaan haluttu ihan sairaasti pääomaa, joka on suhteellisesti sitä määrää, että kenelläkään ei pitäisi olla sellaisia rahamääriä.
Lauri: Toki tässä just tullaan siihen mikä on esimerkiksi kapitalismikeskustelussa ongelmallista, koska jälleen kerran ei ole mitään transsendenttiä kapitalistista identiteettiä. Mitä me tyypillisesti nimitetään kapitalismiksi, on tää tietty intensiivinen vaihe historiassa, jolloinka toiminta menee selkeästi pääoman alaiseksi. Mutta taas esimerkiksi vaihdantataloutta ja muun muassa orjuutta on esiintynyt kautta ihmiskunnan historian. Ja sen takia en sanoisi… Jossa itse asiassa mennään jälleen kerran farmakoniin nimenomaan, että okei, vaihdantatalous joo, mutta kun sä lisäät intensiivisyyttä, niin ajallaan sekin alkaa saavuttamaan myrkyllisiä muotoja. Jos jotain aasinsiltaa haluaa lähteä rakentamaan, on se, että nimenomaan jos me jatketaan tätä teknologia-ajattelua ja ulotetaan se nimenomaan laajalti käsittämään esimerkiksi kokonaisia instituutioita, niin Deleuzella, joka oli ranskalainen filosofi, joka vaikutti vahvasti 60- ja 90-luvuilla, niin hänellä oli mielenkiintoinen näkemys koneista, että ne on informaatiovirtoja, jotka tiettyjen logiikojen kautta muokkaa maailmaa. Ja näitä on sosiaaliset, poliittiset, psykologiset, energeettiset, sotilaalliset yms., että ne on prosesseja erinäköisillä inputeilla ja outputeilla, jossa ihminenkin on osa näitä informaatiovirtoja. Hän kiteytti vielä erikseen eteenpäin Norbert Wienerin, joka oli informaatioteoreetikko 1900-luvun puolivälissä, joka kehitti kybernetiikan teoriaa, joka käytännössä tarkoittaa abstraktia järjestelmää, jossa jokin järjestelmä säilyttää tietyn halutun muodon inputin eli syötteen avulla, joka mahdollistaa sen, että pidetään tiettyä kursseja, poissuljetaan harhautumista. Koneet ja kybernetiikka on posthumanismissa tosi tärkeä konsepti, koska… No me voidaan miettiä esimerkiksi ihmistä ja vapaasti valitsevaa rationaalista ihmistä. Jos me mietitään nyt ihmistä kyberneettisenä koneena, niin otetaan vaikka semmoinen esimerkki, joka on kaikille tuttu: syöminen. Otetaan ruumis. Tälle ruumiille tapahtuu elimistössä siten, että huomataan, että tulee jonkun näköinen energiadippi, joka johtaa muutoksiin esimerkiksi leptiinissä ja greliineissä, jotka on tämmöisiä kylläisyyttä sääteleviä hormoneita, joka johtaa nälkään, joka johtaa syömiseen, joka johtaa kylläisyyteen taas tulevan hormonisyötteen kautta. All is fine, mutta jos mietitään nimenomaan sitä, että ihminen on keskellä näitä informaatiovirtauksia, niin me voidaan miettiä vaikka esimerkiksi ruoantuottajaa, joka tekee erinäköisiä mainoksia, jotka triggeröi leptiiniä ja greliiniä, aiheuttaa nälkää, joka johtaa siihen, että ihminen ostaa tältä ruoantuottajalta ruokaa, johon on laitettu kemikaaleja, jotka sääntelee kylläisyyshormoneja tavalla, joka johtaa siihen, että ihminen syö enemmän ja tulee ostamaan myöskin tätä ruokaa jatkossakin. Joka sitten vaikuttaa siihen, mikä oli alunperinkin koko homman pointti eli tehdä voittoa mahdollisimman hyvällä katteella. Jolloinka tuossa näyttäytyy tosi hyvin se, että jos ihminen ei ole tietoinen näistä mekanismeista, että mitä tapahtuu, niin häntä käytännössä viedään kuin pässiä narussa. Tää meidän on tosi tärkeä ymmärtää, jos me halutaan lähteä miettimään ihmistä ei-rationaalisena tai ei-täysin-rationaalisena toimijana. Meillä on rationaalisuuden kyky, mutta se on rajallinen. Ja me kuitenkin halutaan, että meillä olisi jokin toimijuus. Me halutaan luoda arvoja, jotka mahdollistaa orientoitumista ympäristöön semmoisilla tavoilla, jotka tyydyttää näitä luotuja arvoja. Ehkä just sen takia meidän on hyvä lähtee miettimään itseämme, vaikka se tuntuisikin vähän epämiellyttävältä, niin tämmöisenä yhtenä kohtana aivan älyttömän kompleksisia informaatiovirtoja.
Tuuli: Juu. Mun mielestä se on hyvä ajatus. Siksi on ehkä tosi vaikea usein puhua järjestelmästä, koska jos puhuu mistä tahansa tällaisesta… Mä otan taas sukupuolibinäärin esiin, koska se on tosi hyvä esimerkki siitä, jos puhuu siitä, että sukupuolibinääri on keksitty asia, niin kuka tahansa voi heittää, että kato nyt, jos käyt kadulla, niin kaikki naiset käyttää mekkoja. Järjestelmä ja ihmiset on jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Totta kai ihmiset reagoi siihen järjestelmään ja alkaa mukautua siihen. Mutta se on tosi vaikeata käydä sitä keskustelua, koska totta kai sä löydät esimerkkejä siitä, että nää asiat nyt vaan on näin.
Lauri: Joo, just näin. Tossa mennään tosi mielenkiintoisesti siihen, että kuulee ihan sika usein väitteitä, että asiat on aina ollut näin. Tosi harvoin mä näen mitään esimerkkiä siitä, että se olisi ollut aina näin, että yleensä puhutaan jostain maksimissaan muutamasta vuosisadasta.
Tuuli: Joo, mä ennen tätä jaksoa itse asiassa mietin identiteettikysymystä ja sitä, että miten välillä omakin identiteetti tai jotkut asiat omassa identiteetissä on semmoisia, että ne on syntynyt ihan turhasta. Mä join mustaa kahvia kymmenen vuotta, koska yläasteella yksi poika, johon mä olin kusessa, joi kahvia mustana. Sitten mä olin silleen, että mä haluan, että tää näkee, että mä oon kova jätkä ja mun pitää juoda kahvia mustana. Ihan hölmö juttu. Voisi olla silleen, että eihän toi ole osa identiteettiä. Mutta siitä tuli osa mun identiteettiä, kun mä olin ravintola-alalla ja kaikki aina kommentoi jotenkin silleen, että Tuuli juo kahvinsa mustana. Ei nyt kaikki, mutta jotkut kommentoi. Ja miten toi sitten liittyy esimerkiksi siihen, että mä oon nähnyt kahvin mustana juomisen jotenkin maskuliinisena asiana. Mä oon ollut silleen ”not like other girls”, mä en juo mun kahvia kerman kaa, mä juon sen mustana. Että kun alkaa miettimään sitä asiaa, että damn, eihän tuossa ole mitään järkeä. Miksi ylipäätään kahvin juominen mustana olisi mitenkään maskuliinisempi asia. Näissä asioissa ei vaan ole välttämättä mitään järkeä.
Lauri: Niin tai tulee semmoisen mielenkiintoisen assosiatiivisen logiikan kautta, tää on hauska…
Tuuli: Tai sen järjestelmän logiikan kautta.
Lauri: Niin, joka on ollut alkuperäinen driveri, johon sisältyy tiettyjä assosiaatioita. Mutta hauska esimerkki, koska mulla oli hyvin samanlainen keissi. Mä olin 19, just päässyt lukiosta, mä olin raksalla silloin joku neljä tai viisi kuukautta töissä, niin mä muistan, kun mä olin tykännyt juoda kahvin maidolla ja sokerilla ja raksa tuli sanomaan ja tuomitsi.
Tuuli: Vain neidit juo kahvin sokerilla?
Lauri: Nimenomaan tää. Se oli niin iso hyökkäys mun maskuliinista identiteettiä kohtaan, että sen jälkeen mä en pystynyt enää haluta juoda mitään muuta kuin mustaa kahvia.
Tuuli: Tää! Mulle tuli toinen. Kerran joku Gen Z tyyppi sanoi jossakin TikTokissa, että nauruitkuhymiöiden käyttäminen on noloa. Ja mä lopetin niiden käyttämiseen ihan täysin, koska mä en halua olla se nolo milleniaali, joka käyttää nauruitkuhymiöitä. Musta tuntuu, että on tosi pelottavaa alkaa miettiä sitä, että oma identiteetti alkaa pirstaloitumaan, kun istuu vähän liian pitkäksi aikaa tai sopivan määrän aikaa istahtaa alas ja alkaa miettimään sitä, että miksi mä kelaan, että asiat on näin tai miksi mä kelaan, että mä oon näin, tai että mun pitää tehdä näin. Se on tosi epämukavaa aluksi, mutta se on tosi hedelmällistä. Se oikeasti vapauttaa sua, kun sä teet sitä tarpeeksi pitkään, että sä oikeasti kyseenalaistat.
Lauri: Ehdottomasti, ehdottomasti.
Tuuli: Esimerkiksi mä pystyn juomaan nykyään kahvin maidolla. Mun ei tarvitse kärsiä siitä moottoriöljystä.
Lauri: Mulla kävi se ikävä juttu mikä tapahtuu vanhenemisessa, että alkaa yleisesti vaan pitämään kitkeristä mauista ja ei diggaa enää makeista mauista juuri lainkaan, jonka takia nyt… Miten sanoisin… Varmaan pystyisin opettamaan itseni juomaan kahvin maidolla ja sokerilla, mutta nykyään se menee nimenomaan mustana. Tossa itse asiassa päästään hyvin siihen, että nimenomaan tässä nousee tosi hyvin esiin se, että tää minuus jonain tämmöisenä koherenttina pakettina, joka olisi sidottu pelkästään meidän kehoon, ei vaan vaikuta pitävän paikkaansa. John Vervaekellä, joka on torontolainen kognitiotieteilijä, on ihan huikea Youtube-luentosarja. Jos sulla löytyy 54 tuntia ylimääräistä, niin kannattaa tsiigaa sellainen kuin ”Awakening from the meaning crisis”, joka on paras katsaus länsimaalaisen ajattelun kehittymiseen kognitiotieteellisestä perspektiivistä ja vielä sen vaiheisiin. Vervaeke nostaa esiin sellaista, mitä kutsutaan kolmannen aallon kognitiotieteelliseksi tutkimukseksi, joka menee mun mielestä catchyllä lyhenteellä, joka on Four E, joka tarkoittaa sitä, että ihmisen kognitioon ”embodied” eli kehollinen ”embedded” sidottu siihen ympäristöön ”enacted”, jotain minkä puitteissa voit toimia ja ”extended” eri laajennettu, jossa mennään siihen, että tietoisuus, identiteetit, jopa minuus ei ole vaan tässä lihasäkin sisällä, vaan se on avaruudessa ja se on ympäristössä ja se on nimenomaan sidottu näihin kaikkiin sosiaalis-, psykologis-, energeettisteknologioihin, jota tässä ollaan aiemmin mainittu ja lueteltu. Ilman näitä teknologioita tietyt toimintatavat ei koskaan mutatoituisi ja laajenisi, vaan niitä vaan toistettaisiin jossain tietyssä paikassa, jonkun tietyn yhteisön toimesta. Mä pitkään mietin sitä, se oli hauska kokemus, että mitä Vervaeke tarkoittaa tällä neljä E-kognitiolla. Se oli, kun mä ajoin autoa ja kuuntelin sitä 54 tuntista luentosarjaa.
Tuuli: Ajoitko sä autoa 54 tuntia?
Lauri: En sentään. Mutta sitten mä hiffasin jossain vaiheessa, kun mä olin niin keskittynyt siihen podcastiin ja mä olin mökillä, mä olin menossa silloin käymään kaupassa ja mä sitten tajusin siinä, että mä ajan semmoista useampaa tonnia painavaa konetta, jota mä teen täysin tiedostamattani. Mun hermosto on täysin laajentunut käsittelemään tätä konetta ja hienosäätämään sitä, jolloinka tietyssä mielessä mun keho ja tää auto on kytkeytyneet toisiinsa ja vuorovaikuttaa jatkuvasti ympäristön kanssa. Ja se oli, että okei, tätä sä tarkoitit, tää on villiä, minä olen myös auto tällä hetkellä.
Tuuli: I am car.
Lauri: Yes.
Tuuli: Joo. Just tuossa Harawayn kirjassa oli se kauneus siinä, että miten ihmiset ja eläimet ja muut eläimet elää sellaisessa symbioosissa, joka on kehittynyt tietenkin monen vuoden evoluution ja kaiken muun kautta. Ja siitä sai jotenkin tosi paljon toivoa, kun tajusi sen, kun näki niitä esimerkkejä siitä, miten joku muurahainen kantaa jotain siementä jonnekin, josta tulee joku hieno akaasiapuu. Se on jotenkin tosi kaunista. Olisi ihanaa päästä siihen.
Lauri: Joo, olisi. Sehän siinä on tosi mielenkiintoista, just tässä posthumanistisessa filosofiassa, että siinä on tosi paljon samaa kuin esimerkiksi monissa intialaisissa uskonnoissa kuten buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa ja jainalaisuudessa, jossa ihmistä ei nähdä jonain tosi erillisenä entiteettinä, vaan osana flowta, jossa tieto kulkee ja asiat koko ajan muuttuu ja liikkuu ja mukautuu ja nimenomaan vuorovaikuttaa. Tuossa nimenomaan mennään siihen, että jos me ajatellaan olemassaoloa nimenomaan informaatiovirtoina, että meidän käyttämä kieli on vaan yks näistä teknologioista, niin esimerkiksi… Mitkä tän implikaatiot on esimerkiksi ihmisten ja eläinten välisille suhteille. Esimerkiksi lihateollisuus no ensinnäkin yksi ympäristölle metaanipäästöjen muodossa myrkyllisimpiä toimialoja, mutta myös toiseksi…
Tuuli: Ei se ole eläimellekään kiva.
Lauri: Siihen olin juuri tulemassa, että on valtava eettinen kysymys, koska me nähdään, että on ihmisyys ja on eläimyys ja niissä on joku täysin selkeä fundamentaalinen eroavaisuus. Jos mennään siihen, että kuinka… Mä en oo varma, että kuinka paljon Haraway puhuu siitä, mutta Cary Barad, joka on myös villi tyyppi, filosofi, kvanttifyysikko ja feministi, niin puhui siitä, että jos me hetkeksi aikaa otettaisiin etäisyyttä siihen fiksaatioon siitä, kuinka kommunikaatio tapahtuu, niin me itse asiassa pystyttäisiin oppia kommunikoimaan eläinten kanssa hyvinkin syvällisesti. Ja sitä näkee tosi paljon, että monilla eläintenkouluttajailla, varsinkin hevosalalla mun ymmärtääkseni monet sanoo, että se ymmärrys on tosi jaettua.
Tuuli: Syntyy oma kieli. Okei koirat on ehkä vähän sellainen esimerkki, että ne on ollut ihmisten kaa niin pitkään, mutta jos miettii, kun itsellä on ollut jotain eläimiä, niin oppii tuntemaan sen eläimen, että sekin on erilainen ja sekin viestii sulle jotain tiettyjä asioita. Jotkut kissat maukuu eri tavalla, kun niillä on nälkä esimerkiksi. Sä opit tuntemaan sen eläimen. Mun mielestä oli toi…
Lauri: Ja nimenomaan ei edes eläimenä, vaan persoonana.
Tuuli: Persoonana, et se ei oo enää eläin, tai siis se on eläin, mut se on oma persoona. Yks asia mistä mä sillee sivuseikkana, heitän tän tähän, mistä se Haraway puhui, mikä on mun mielestä tärkeätä ottaa huomioon. Hän puhui ihan alussa siinä kirjassa siitä, että miten on tosi moni ihmistä, jotka taistelee vaikka ilmastokriisiä vastaan, mutta ne silti sanoo, että no mä nyt teen tätä, mitä mä teen, mutta mä tiedän, että se ei tule muuttamaan mitään. Ja miten se sitten vaikuttaa siihen, että muuttuuko asiat, jos meillä on mörkö siellä takaraivossa, joka sanoo, että ei tää muuta mitään, ei tää muuta mitään. Ja se yhdistyy tosi hyvin intersektionaaliseen feminismiin ja mustiin naisfeministeihin. Angela Davis oli esimerkiksi silleen, että sun pitää jatkuvasti uskoa siihen, että sä pystyt muuttamaan radikaalisti maailmaa. Muuten se ei vaan onnistu.
Lauri: Tuossa tullaan kanssa siihen… Toi on mielenkiintoista, että mikään ei muutu, koska mitä tässä ollaan koko ajan puhuttu, että itse asiassa nimenomaan se muutos on vakio, mutta se mihin ihmiset vissiin viittaa on, että haluttua muutosta ei ole tarpeeksi. Mulla oli kaverin kanssa kesällä hyvät keskustelut, jossa hän nosti esiin sen, että elää semmoista peruskivaa elämää, mutta ei ole riittävästi impaktia välttämättä. Siinä alettiin pohtimaan sitä, että kuinka myrkyllinen fiksaatio on nimenomaan tähän yksilöön, joka aiheuttaa jollain tavalla vähän väkivaltaisesti sen suunnattoman muutoksen ympäristössään. Sen sijaan, että keskittyisi alkuun vaikka kehittämään tavan olla olemassa, joka ei olisi ympäristölle ja muille olioille samalla tavalla harmillinen kuin tällä hetkellä.
Tuuli: Toihan liittyy ihan täysin länsimaalaiseen individualistiseen ajattelutapaan. Että on jotenkin kauheat paineet, että minun pitäisi yksinään muuttaa tää maailma, että mun pitää olla rokkistara. Vaikka mä itse ainakin oon kokenut, että mä oon saanut ns. enemmän aikaan sillä, että mä keskityn mun omaan yhteisöön, että mä käyn tosi vaikeita keskusteluja esimerkiksi mun vanhempien kanssa jostakin rasismista tai poliittisista asioista. Ja koska mä oon lähellä ja koska mä oon osa sitä yhteisöä, niin ne kuuntelee mua helpommin myös ja on paljon helpompaa vaikuttaa oman yhteisön sisällä. Ja mun mielestä se on oikeasti hedelmällisempää usein.
Lauri: Joo just näin. Mä jopa mietin tässä yks päivä, että itse asiassa tää olemassaolo on siitä nimenomaisesta syystä tyydyttävää, että kaikki on koko ajan vähän kesken. Ja, että asiat on suhteellisia, mutta ne voi suhteellisestikin olla paremmin tai ne voi olla selkeämpiä. Jos tuossa haluaa semmoisia ikään kuin ankkureita käyttää, niin mulle itselleni tosi merkityksellisiä on ollut Spinozan käsite konatuksesta ja Nietzschen voiman tahto, joilla on tosi paljon tekemistä keskenään. Myös Nietzsche itse sanoi näin, jossa konatus viittaa tämmöiseen olemassa olevaan pyrkimykseen, itse säilymiseen ja Nietzschen mukaan pyrkii nimenomaan omien voimien lisäämiseen ja omien voimien ilmaisuun. Minkä takia Nietzscheä on helppo väärin ymmärtää, niin mun mielestä se Deleuzen tulkinta Nietzschestä on kaikkein paras, että me tehdään virhe, jos me… Puhutaan tässä voimien laajentamisesta ja lisäämisestä… Jos me ymmärretään se sillä tavalla, miten me ollaan totuttu voimakkuus ymmärtämään, että itse asiassa voimien ilmaisu ja niiden lisääminen on nimenomaan sitä, että sä pyrit pois sellaisista identiteeteistä, mitkä vähentää sun voimia ja mitkä myös… Miten sanoisi… Mitkä aiheuttaa aktiivista haittaa ympäristöön ja myöskin sun elämään. Jos me palataan Wienerin kybernetiikka-ajatukseen inputeista, niin mä oon tykännyt ottaa semmoiseksi eettiseksi ohjenuoraksi sen, että hyvään elämään riittää se, että syöttää tähän systeemiin sellaisia asioita, mitkä lisää voimia, vapautta, muutosta ja luovuutta, eikä jätä meitä takertumaan sellaisiin asioihin, jotka on aktiivisesti haitallisia tai vähintään toimimattomia. Just tuo mitä Tuuli mainitsit aiemmin reflektoimista, niin se on äärimmäisen tärkeätä. Sekä jatkuva eksperimentointi, jatkuva kokeilu ja jatkuva reflektointi. Ja nimenomaan se, että myös lyö omat voimat yhteen sellaisten yhteisöjen tai Deuleuselittäin koneiden kanssa, jotka pystyy tuottamaan lisää vapautta ja voimaa. Ei pelkästään ihmisille, vaan koko luomakunnalle. Mitä itse tykkään myös ajatella nimenomaan farmakonin kautta, niin meillä on tällä hetkellä vaikea suhde teknologian kanssa, koska me ollaan huomattu toden teolla, kuinka se vaikuttaa meihin sekä psykologisesti että myös materiaalisesti. Esimerkiksi somen käyttö selkeästi muokkaa aivojen rakenteita. Mutta sitten siinä mennään just siihen, että no silloinhan se ongelma ei ole teknologia itsessään, vaan ongelma on teknologia, joka palvelee pelkästään pääoman intressejä, eikä teknologia, jonka päätarkoitus on lisätä vapautta ja voimaa ja luovuutta, joka meillä on.
Tuuli: Joo. Mun mielestä toi on hyvä. Ja just, että kyseenalaistaa sitä, että mitä me tarkoitetaan voimalla, mitä me tarkoitetaan vapaudella ja miksi meillä on tietynlainen kuvitelma siitä, että mitä vaikka hyvä elämä on. Ja usein länsimaalaisessa mielikuvassa hyvään elämään kuuluu joku bemari, kuuluu omistusasunto, kuuluu tietynlainen status. Ennen kuin me päästään irti siitä, että me käsitetään hyvä elämä tolla tavalla, niin sitten menee aika vaikeaksi aiheuttaa mitään muutosta, koska se vaikuttaa tietysti suoraan siihen, miten paljon ihmiset kuluttaa esimerkiksi. Nyt mä en syyllistä ihmistä, mutta esimerkkinä. Sitten mulla on joku toinen ajatus. Se, kun mä sanoin tässä aiemmin ja tän jakson aikana on tullut ilmi, että on tosi vaikeata lähteä kyseenalaistamaan omaa identiteettiä. Sä sanoit sen, että okei, että kaikki on keksitty, eli mitä vitun väliä, mitä mä teen. Mutta mä itse ainakin otan sen, että okei, että jos kaikki on rakennettu ja konstruktioitu, niin tarkoittaa sitä, että me voidaan oikeasti rakentaa ihan erilainen todellisuus. Se on se, mitä se tarkoittaa.
Lauri: Mä oon ihan samoilla linjoilla. Mä en muista yhtään missä teoksessa se oli, mutta siinä sanottiin tosi kauniisti se, että pääkysymys ei voi enää tässä ajassa olla, että mitä minun tulee tehdä, vaan tärkeämpi kysymys on, että millaisia suhteita mä haluan rakentaa todellisuuden eri osien kanssa, ja millaiseksi mä haluan tulla näiden suhteiden kautta. Ja se siinä onkin kiinnostavaa, että vaikka Jordan Peterson ja muut pelkurit on sitä mieltä, että tämmöinen ajattelu tulee rapauttamaan länsimaalaisia arvoja. No totta helvetissä, mutta se myös vapauttaa tilaa aivan uudenlaiselle olemassaolon muodolle, joka vähintään on huomattavasti vähemmän yksinäistä, pelokasta ja syyllistävää. Semmoisia asioita, mihin me ollaan totuttu, jos on niin, että meidän täytyy täyttää jotkut tiettyjen identiteettien ehdot ollaksemme kelpaavia.
Tuuli: Niin. Ja joku Jordan Peterson, niin sehän hyötyy länsimaalaisesta tai tästä arvojärjestelmästä. Siinäkin näkee sen, että se on ihminen, joka suoraan hyötyy siitä. Niin, ei kai siinä muuta.
Lauri: Joo hyötyy, ja toisaalta… Miten sen sanoisi… Sehän siinä onkin mielenkiintoista… Mun mielestä Spinozan näkemys siitä, että miksi vapaan tahdon puute ei ole ongelmallista, piilee siinä, että jos Jordan Peterson tietäisi millaista kärsimystä fiksaatio näihin identiteetteihin aiheuttaa hänelle, niin silloin hän ei enää haluaisi näitä identiteettejä. Ja se ei olisi valinta sinänsä, vaan se olisi käytännössä luontainen seuraus, joka tulee sen ymmärryksen kautta. Ja jonka kautta mennään siihen, että jatkuva perspektiivien laajentaminen, niin pelottavaa kuin se onkin, se on myös vapauttavaa, koska se luo aina tilaa jollekin uudelle.
Tuuli: Jep. Aina tulee jotain tilalle.
Lauri: Jep. Se on symbiosis. Voidaan varmaan lopettaa tähän. Kiitos Tuuli, tää oli hyvä setti.
Tuuli: Joo, kiitos.
